Konnien salibandykausi 2024-25 oli ohdakkeinen, mutta lopussa kiitos seisoi. Tämä oli pääkonnalle vuodesta 1988 alkaneen valmentajauran ensimmäinen kerta, kun kausi päättyi ottelusarjan ratkaisevan pelin jatkoajalla tehtyyn voittomaaliin. Vanhoilla päivilläkin sai kokea jotain uutta.

Joten kiitosta vaan, Vili Keski-Heikkilä. Viimeistelit kauden isoimman osuman ja aloitit villit voitonjuhlat. Tätä kelpaa muistella pitkään. Kenties kiikkutuoli-ikään asti, eihän se 61-vuotiaalla enää kaukana voi olla.

Tunnelmat olivat päinvastaiset 26 vuotta sitten, jolloin maailmani romahti tai ainakin halkeili Nurmon liikuntahallilla. Valmensin Nurmon Jymyä ja hävisimme liigakarsintojen viimeisen ottelun Lappeenrannan NST:lle. Jatkoajalla, 762 katsojan edessä. Mutta apeutta kesti vain hetken. Jymy sai muutama viikko myöhemmin liigapaikan kabinettipäätöksellä ja eteläpohjalainen salibandy ilmestyi ensimmäistä kertaa kirkkaisiin valoihin.

Mitkään valot eivät päättyneellä kaudella häikäisseet Konnien silmiä. Sesonki oli haastava. Sellaiseksi se toki etukäteen tiedettiin, sillä Inssi-divarista pudonnut joukkue uusiutui perusteellisesti. Kärkiukot lopettivat tai vaihtoivat maisemaa. Konnat 2.0 oli kauden kynnyksellä arvoitus kaikille, eikä vähiten itselleen. Kukaan ei tiennyt miten pitkään joukkueen hitsautuminen yhteen kestäisi.

Kauden avaus päättyi 2-11 -kotitappioon. Se antoi osviittaa siitä, missä oltiin ja mitä oli lupa odottaa. Olimme hitsipillien kanssa kaukana takamatkalla ja suurimmat odotukset kannatti upottaa jäihin.

Marraskuu toi positiivisia uutisia ja joukkue pääsi pisteiden makuun. Se oli lopulta aika armollinen kuukausi. Neljä peliä, kaikissa täytettä pistepussiin. Ensin kauden avausvoitto Kemissä Keminmaan oman pojan Ari-Pekka Harjun valvovan katseen alla, sitten kotiluolassa kolme jatkoaikaa peräkkäin, joista kahdessa tappio Itä-Suomen joukkueille ja voitto Vaasasta.

Tunnelin päässä kajasti valo. Hyvä tästä vielä tulee. Sellainen oli fiilis. Jopa neljän parhaan pudotuspelit vilahtelivat puheissa.

Sitten. Lässähdys. Ihan totaalinen jumitila. Hyvää jatkokautta enteillyt vire katosi jonnekin vähälumisen talven pimeyteen. Eikä se tullut takaisin vasta kun kevätaurinko oli kohonnut taivaalle. Mitä lie tapahtunut siinä välissä.

Kuuden pelin tappioputki sinetöi Konnien kohtalon. Edessä häämöttivät karsinnat.

Armoton runkosarja osoitti Konnille paikan, lohkojumbo. Vertailut kahteen muuhun lohkoon eivät nekään mairitelleet. Pistekeskiarvoissa joukkue oli 27. paras, vain kakkoseen pudonnut SB Naantali oli sitäkin vaatimattomampi pinnojen kerääjä. Maaleja Konnat viimeisteli neljä per peli. Se oli verkkainen tahti ja pohjanoteeraus kaikkien joukkueiden otannalla.

Maalinteko oli jatkuva riesa. Jokaista osumaa piti työstää pitkään ja hartaasti. Kun divarikauden maaleista katosi pelaajien joukkopaon myötä 69 prosenttia (77/111), jäljelle jäi ammottava aukko. Saman mittaluokan paikkaajia ei löytynyt, eikä kolmen maalin miehestä kasva vuodessa 23 maalin miestä. Näiden realiteettien kanssa oli elettävä.

Karsinnoissa Konnat valitsi tanssiparikseen SBS Maskun Varsinais-Suomesta. Forssan Suupparit ehti poimia Ilmajoen, mikä oli ollut Konnien tähtäimessä. Ison panoksen paikallispelit olisivat rikkoneet yleisöennätykset ja laittaneet kassan kerralla kuntoon. Masku sai kelvata, vaikka ei mikään yleisömagneetti ollutkaan.

Mutta nuoria ja vikkeliä pelaajia se oli pullollaan. Konnat vasta haki tuntumaa pitkän pelitauon jälkeen, kun taululla loisti jo 0-6. Varsinkin hitaimmat konnat joutuivat toteamaan kuinka maskulaisia paineli ohitse oikealta ja vasemmalta. Ensimmäinen täplä kaverille täysin ansaitusti. Hätäisimmät julistivat sarjan päättyneeksi. He näkivät tässä ylikävelyn ainekset.

Tulos tai ulos oli pelin henki 9616 asukkaan Maskun kunnassa. 12 pelaajan vajaarosteri ei helpottanut tilannetta, mutta Konnat onnistui kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyttämään rentoutensa ja peli-ilonsa. Maalejakin syntyi tavanomaista enemmän, seitsemän. Joukkue nousi lopussa kahden maalin takaa tasoihin ja jatkoajalla Markus Kähtävän johdolla voittoon. Maalissa Jonas Puska loisti. Hän löi pöytään parhaan version itsestään. Paluumatka Killen bussissa taittui poikkeuksellisen rattoisissa merkeissä.

Koitti Game Seven. Paras kolmesta -sarjan viimeinen otatus. Siitä tuli trilleri, mehevin pihvi kauden loppuun. Kumpikin joukkue pelasi tarkasti, virheitä vältellen ja kollektiivisesti puolustaen. Konnien helmasynti ei vaan hellittänyt. Maalitonta avauserää seurasi yhtä kuiva toinen erä. Vaikeaa oli.

Kolmas erä. Masku johti 0-2. Palo-, pano- ja pelimiesten kymppi oli jo pitkällä. Konnat jatkoi rynnistystään, pääsi ylivoimalle ja onnistui vihdoinkin. Asialla Ville Yli-Juuti, kuka muu muka. Mutta minuutit juoksivat kellossa karkuun. Aikalisä, Puska sivuun ja kuudella viittä vastaan. Kaikki viimeisen kortin varaan.

Lauri Lehtimäen sihti oli toistamiseen pettämätön. Nyt sentteri tavoitti syötöllään Oskari ”Tyrä” Holkon mailan lavan ja peli oli tasan. Jatkoajalle mars.

Sitä ehdittiin kuluttaa vain kaksi minuuttia ja risat. Tohtori Ville-Martti Laine vapautti Vili Keski-Heikkilän ja tämä sijoitti tarkasti takakulmaan. Konnat oli neljännen kerran peräkkäin noussut jatkoajan herraksi. Osasihan tämä joukkue voittaa. Tarvittiin vain riittävän tukala paikka, jotta taito tuli esille.

Vastoin yleistä luuloa Konnat ei pelannut karsinnoissa vain sarjapaikastaan. Se pelasi kunniasta. Siitä ennen kaikkea. Tavoitteli voittoisaa päätöstä muuten niin vaikealle kaudelle ja väisteli sitä luotia, johon oli kaiverrettu sana tuplaputoaja. Nyt sarjapaikan kohtalo on joukkueen omissa käsissä. Saa tehdä sillä mitä lystää.

Mikään itsestäänselvyys ei ole, että Konnat jatkaa Suomisarjassa. Pelit, matkakilometrit, kustannukset. Kaikki kasvavat. Tuskin edes kymppitonnin lisäys budjettiin riittää peittämään uudet kulut. Mistä raha? Sponsorieurot ovat tunnetusti tiukassa, eikä muutaman kymmenen maksaneen katsojan tuloilla kuitata edes tuomaripalkkioita. Hyvälle talousneuvojalle olisi nyt tilausta. Miksei muutamalle lahjakkaalle pelimiehellekin.

Lähiviikot kertovat missä Konnat ensi kaudella pelaa vai pelaako lainkaan. Kymmenen vuotta on näitä ympyröitä tahkottu. Kun perustin seuran kesällä 2015, linjasimme ydinryhmän kanssa kunnianhimoisen tavoitteen: divariin. Tuolloin se tarkoitti neljää sarjanousua, mutta vaati lopulta viidennenkin, kun Salibandyliitto päätti pystyttää kakkosdivarin ja divarin väliin Suomisarjan. Koronavuodet hidastivat päämäärätietoista matkantekoamme, mutta maali saavutettiin keväällä 2023.

Inssi-divari tuli ja meni. Uutta tavoitetta ei koskaan ehditty asettamaan, eikä paikallinen yleisö kahden liigajoukkueen kyllästämänä syttynyt enää kolmannesta pääsarjajoukkueesta. Kotipelien 81 katsojan keskiarvo oli naurettavan pieni salibandykaupungissa, jollaiseksi Seinäjoki itseään kutsuu. Resurssien ja tekijöiden puute merkitsivät paluulippua Suomisarjaan. Se on näillä pelimerkeillä Konnien ylin, mutta ei välttämättä enää edes järkeenkäyvin sarjataso.

Oli minulla toinenkin unelma. Nähdä omien kasvattien varassa toimiva edustusjoukkue pelaamassa korkealla tasolla. Sitä en valitettavasti tule näkemään. Enkä seurauskollisuutta riittävässä laajuudessa sen koommin. Konniin luotu junioripolku on tarkoitettu jatkumoksi junioreista aikuisiin, mutta käytännössä polku vie naapuriseuroihin. En aio olla enää osa sitä prosessia, jossa kypsät hedelmät korjaa lopulta joku muu. Johan sitä roolia olen vetänyt vuosikymmenet. Kun sijoitan pari miljoonaa alueen lajiolosuhteisiin, uhraan aikani ja terveyteni perustamani seuran eteen, niin jo on perkele, jos ei kaiken sen jälkeen voi olla vähän itsekäskin.

Jos jäät joukkueurheilussa unelmiesi kanssa yksin, asiat eivät todellakaan etene toivomaasi suuntaan. Petyt huomatessasi, ettei oma sydämen asia olekaan muiden sydämen asia. Seuran etu ei ole lapsen etu. Vahva, yhteisen tarkoituksen tunne ei vastaa lapsen tunnetta ja mielihalua. Ja sen tietää sanomattakin, kumman puoleen vanhempi ristiriitatilanteissa silloin kallistuu.

Mutta mikä minä olen muita tuomitsemaan. Jokainen toimikoon haluamallaan tavalla. Niin teen nyt minäkin. Toteutan jatkossa niitä mielihaluja, jotka eivät ole riippuvaisia muiden menemisistä ja tulemisista. Puhetta ja neuvoja tähän maailmaan mahtuu, mutta vähänlaisesti on niitä, jotka höpinöiden sijasta oikeasti tekevät asioita. Heitä arvostan.

Arvostusta riittää jaettavaksi myös Konnien kuluneen kauden joukkueelle. Kaikki pelaajat tekivät voitavansa. Maalivahdit olivat erityisen hyviä. Sen torjuntaprosentit A-lohkon osalta todistavat. Jonas Puska oli tilastojen valossa sarjan kakkonen (81,23 %), Henri Leppäniemi neljäs (79,36 %). Tehopelaaja Jyri Ala-Piirto teki 15 maalia ja syötti seitsemän. Kaikkiaan 17 pelaajaa teki kauden aikana vähintään yhden maalin.

Masku-sarjassa esille nousi myös pelaajia, jotka runkosarjassa eivät välttämättä tuikkineet yhtä kirkkaina. Teemu Kangasniemi, Markus Kähtävä, Vili Keski-Heikkilä, Oskari Holkko ja Topias Lehtola syttyivät oikeassa paikassa. Heidän panostaan ratkaisuhetkillä ei voi liikaa korostaa.

Joonas Mäkelä ja Juho Uitto. Heidät on pakko mainita erikseen. Kaksi pelaajaa, joiden kanssa kuljettiin reitti läpi päivästä yksi alkaen. Ei liene sattumaa, että pääsin valmentamaan näitä veijareita jo 2000-luvun alkuvuosina.

Tärkeimmät kiitokseni säästän pohjalle. Jukka Mäkelä, Jukitzu (olisi muuten hyvä nimi Pokemon-hahmolle). Ja huomenna 60 vee. Onnea jo etukäteen! Oikea käteni. Joukkueenjohtaja, joka taustoilla teki tarvittavan työn ja enemmänkin. Kimpassa paiskittu hommia jo 2000-luvun alusta lähtien. Mikään kiitos-sanojen määrä ei riitä. Mutta lähdetään miljoonasta liikkeelle.

Jani Ketoja. Vasen käteni. Liittyi kaksi vuotta sitten pyynnöstäni joukkueen valmennukseen. Talkoohengessä, ilman taloudellisia vaatimuksia. Aika äijä. Haastoi näkemyksillään ajattelemaan asioita uusista kulmista, millä oli virkistävä vaikutus. Vieraspelireissuilla aivan korvaamaton apu.

Marko Kuusela ja Kari Pihlaja. Huoltaja ja kotipelien joukkueenjohtaja/järjestäjä. Pyyteetöntä työtä tärkeissä ruuduissa. Ilman teitä vähälukuinen staff olisi ollut liian lujilla. Kiitos, hyvät herrat. Melko konnia molemmat.

Nyt hyvä mies jätät tehtäviä pois, sanoi lääkärini. Ja Roger-veljeni sekä Jiri-poikani. Asia selvä. Työuupumuksesta ei kuulemma selviä haalimalla lisää hommia, vaan karsimalla niitä. Johan sen nyt vähäjärkinenkin tajuaa. Paitsi minä, kunnes viesti porautui lopultakin kovan kalloni läpi.

Kiitos kausista, kuten on tapana sanoa. Pääkonna on puhunut.

Arrivederci.