Yhteisöllisyyden voima
sc-dalmac-paakonnan-blogi-konnat

Yhteisöllisyyden voima

Salibandyn SM-sarjan kolmas kausi – 1988-89 – antoi merkkejä siitä, että laji Suomessa leviää. Jyväskylä ilmestyi uutena paikkakuntana kilvoittelemaan mitalisijoista. Aiemmin pääsarjaa oli pelattu vain Helsingissä, Tampereella, Hämeenlinnassa ja Ahvenanmaalla.

Oma tilanteeni oli haastava. Toisaalta oli hienoa kuulua nousijajoukkueeseen, mutta muutto elokuussa 1988 Riihimäelle toi asetelmaan mietittävää. Riihimäellä salibandyä ei tuolloin vielä pelattu, joten harjoitteluolot oli haettava toisaalta. Jyväskyläkin oli kauempana kuin fillarimatkan päässä. Etäisyyttä kertyi vajaat 200 kilometriä.

Niinpä otin ensitöikseni yhteyttä Salibandyliittoon ja tiedustelin sitä kautta mitä helsinkiläisjoukkueita voisin kontaktoida. Toiveena oli löytää porukka parhaimmasta päästä. Sain SC Dalmacin ja Jarmo Perttilän yhteystiedot.

”ProStick, Jarmo Perttilä!” Näin ”Japi” aina puhelimeensa vastaili. Perttilä toivotti tervetulleeksi mukaan kokeilemaan. Mistään joukkueeseen liittymisestä ei tietenkään vielä tuossa vaiheessa puhuttu.

Dalmac harjoitteli perjantai-iltana (toki joukkue harjoitteli myös muina päivinä) jossain Mannerheimintien varressa olevan koulun pienessä salissa, jossa on tilaa kolme vastaan kolme -pelille. Heikki Vienola ja Perttilä erottuivat heti pelimiehiksi. Itsekin sain nopeasti pelin juonesta kiinni, vaikka en ollut koskaan aiemmin pelannut yhtä ahtaassa kopissa.

Pelityylini oli periksiantamaton ja aina kun pallo oli lähettyvillä, halusin sen haltuuni. Ylimääräistä nöyryyttä en tuntenut ja niinpä heti perjantai-illan ratoksi teloin yhdeltä Dalmacin pelaajalta huulen auki. Läheltä piti, ettei kaveri suuttunut kunnolla ja käynyt käsiksi. Tilannetta selviteltiin vielä muutamalla sanalla treenin päätteeksi ulkosalla, enkä vahvalta kaurahattu-viittaukselta voinut millään välttyä. Onneksi konflikti jäi pelkälle suulliselle asteelle.

Syksy eteni ja SM-avaus lähestyi. Dalmacin valmentaja Jouni Kettunen halusi kuulla aikeistani. Liittyisinkö ryhmään mukaan vai en. Lisäpontimena Kettunen tarjosi paikkaa maan ykköslaitureiden Vienolan ja Perttilän välistä. Enhän minä nyt sentteriksi halua, ajattelin. Olin jo ”meritoitunut” oikea pakki ja sellaisena halusin myös pysyä. ”Vinski” Vienola yritti vielä kääntää päätäni.

– Jos mestaruuden haluat voittaa, niin ollaan varmasti hyvä vaihtoehto.

Oikeassa Vienola oli – tosin Dalmac voitti ensimmäisen mestaruutensa vasta meidän jälkeen! Minä uskoin, että myös oma joukkueeni voisi pärjätä ja niinpä pysyin aiemmassa kannassa ja jatkoin tuttujen pelikavereideni seurassa Blue Eyes Teamissa. Kettunen totesi ilmoitukseni jälkeen, että ovet Dalmacin treeneihin ovat nyt kiinni. Ymmärsin asian täysin.

SM-sarja käynnistyi Ahvenanmaalta. Sarjaa pelattiin turnausmuotoisesti. Yhden viikonlopun aikana pelattiin sekä lauantaina että sunnuntaina. Voitimme avausturnauksessa kaikki kolme peliä. Dalmacin kaadoimme lukemin 3-2. Kaksi maalia viimeisteli ikäpresidenttimme Hannu Littunen, jota Perttilä oli laivalla luullut joukkueemme huoltajaksi.

Ahvenanmaa oli ainoa paikka, missä pelialustana oli matto. Kaikkialla muualla pelattiin parketilla, joka siihen aikaan tuntui ainoalta oikealta alustalta. Ainoasta puheenollen kaukaloita oli manner-Suomessa kokonaista yksi kappaletta. Perttilän traileri kuljetti sitä turnauksesta toiseen. Järjestävä joukkue kasasi kaukalon ja lastasi sen peräkärryyn viimeisen pelin jälkeen. Puisen kaukalon yksittäinen laitapala oli niin painava, että kantamiseen tarvittiin kaksi miestä.

Pelimatkat sujuivat kolmen-viiden henkilön kimppakyydeillä. Pelasin yhteensä viisi vuotta SM-sarjassa, emmekä kertaakaan käyttäneet bussia tai muutakaan joukkoliikennevälinettä poislukien pakollista laivaa. Muistan nähneeni linja-autolla liikkuneen joukkueen ensimmäisen kerran kaudella 1992-93, jolloin salibandyn SM-sarjassa siirryttiin yksittäisiin otteluihin.

Voitimme SM-kaudella 1988-89 pelin toisensa jälkeen, mutta kotiturnauksessa sattui kömmähdys ja hävisimme Ruunien Ruunille. Illalla oli pienen kriisikokouksen paikka. Joukkueen isähahmo Hannu Littunen jätti tarkemmat analyysit väliin todeten lakoonisesti, että jokainen menköön itseensä! Kolme sanaa käsittävän ripityksen jälkeen kaljapullojen korkit sihahtivat auki, alkoi iloinen puheen sorina ja ilta kului rattoisasti läppiä paiskoen. Perskänneihin ei kukaan sortunut, sen verran kilpailuhenkistä porukkaa olimme.

Seuraavana päivänä palasimme voittojen tielle ja tahti jatkui kauden vanhetessa aina siihen pisteeseen asti, kunnes kohtasimme Vuosaaren urheilutalolla Synkkä Uhman. Voitimme moraalisen finaalin niukasti 2-1, mikä varmisti meille Suomen mestaruuden. Tuohon aikaan ei pudotuspelejä tunnettu. Uhma sijoittui sarjassa hopealle.

Voitimme mestaruuden nousijana ja sellaisena joukkueena, jonka treeneissä pääosin vain pelailtiin. Väitän kirkkain silmin, ettei näitä ”ennätyksiä” enää rikota. Treenien kaava toisti itseään: aluksi vedettiin muutama kuti molarille ja sitten pistettiin peli pystyyn. Peli sinällään ei ollut jonninjoutavaa läpsyttelyä, vaan todellista taistelua jokaisesta pallosta. Pelaajan halu tuli sisältä tai viimeistään siitä havainnosta, että kaverikin veti täysillä. Jos edes yritti pelata puolivaloilla, siitä sai heti terävän palautteen. Pelasimme sarjassa kahdella kentällisellä ja treeneissä ne olivat aina vastakkain. Joskus keskinäiset kahinat äityivät niin koviksi, että niistä riitti kiukkua moneksi päiväksi. Sarjapeleissä olimme yhtä pataa.

Kun omat treenimahdollisuudet olivat edellisenä syksynä Dalmacissa loppuneet, otin asiakseni ajaa Jyväskylään pari-kolme kertaa viikossa. Lähdin yleensä neljän maissa ja paluu Riihimäelle osui puolen yön aikoihin. Elimme kylmän sodan aikakautta, jolloin tiedonkulku oli monestakin syystä nihkeää. Parina kertana saavuin turhaan paikalle. Kilpisen koulun ovessa luki ”Illan vuorot peruttu koulun oman käytön vuoksi”, jolloin ei auttanut muu kuin kääntää auton nokka lähimmän huoltamon kautta Riihimäkeä kohti. Ehkä nykypäivänä olisin saanut peruutuksesta jotain infoa.

Blue Eyes Team voitti mestaruuden aikana, jolloin lajin taso oli vaatimaton. Olihan kolmen vuoden ikäinen salibandy vasta levittämässä lonkeroitaan maamme eri kolkkiin. Joukkueemme koostui kuitenkin pelaajista, joilla oli kirjava ja vankka urheilutausta pohjalla. Lisäksi yhteishenki, itseluottamus, voitontahto ja kunnianhimo antoivat menestykselle vankat eväät.

Peleihin ei isoja taktiikoita luotu. Muutamista asioista sovittiin henkilökohtaisella tasolla, kuten sellaisesta, ettei yksikään vastustaja tule pallon kanssa ohi. Littusen Hannulla kävi kerran kylmät ja vastustaja paineli vilkut päällä ohi maalintekoon. Etkös muistanut mitä juuri sovittiin, Littuselta tivattiin vahingon jälkeen. Selitys oli valmiina, eikä se ketään yllättänyt.

– Niin, mutta se harhautti!

Isot ja pienet kommellukset kuuluivat kuvaan ja ne avasivat myös muistoja tapahtumien ympäriltä. Yksi mieleenpainuva sattumus on syksyltä 1989, jolloin järjestimme Jyväskylässä SM-sarjaa edeltävän kutsuturnauksen. Kaikesta oli aina pulaa, mutta asioilla oli tapana järjestyä. Perttilä kuskasi kaukalon paikalle ja pelaajat (yksi per peli) toimivat tuomareina muiden joukkueiden otteluissa. Jyväskylässä ei tuohon aikaan ollut ns. lajituomareita, eikä heitä viitsitty pääkaupunkiseudultakaan asti kyydittää.

Yhtä ottelua tuomaroi joukkueemme pelaajista Jyrki Komulainen. Pelin aikana toimitsijapöydän väki päätti tilata hallille pizzaa ja kysäisi ohimennen Komulaiselta haluaako hänkin. Vastaus oli myöntävä, mutta pizzojen sisällöistä syntyi niin kiivasta keskustelua, että tuomarin mielenkiinto kentän tapahtumiin herpaantui. Samaan aikaan, kun toinen joukkueista tekee maalin pään korkeudelta, Komulainen sanelee toimitsijapöydällä mitä täytteitä hänen pizzaansa tällätään. Tuomari hyväksyy maalin sillä olettamuksella, että kaikki on tapahtunut sääntöjen mukaisesti. Voitte kuvitella, millainen älämölö siitä syntyi.

Alkukantaisen salibandyn SM-sarjassa oli omat hyvät puolensa, jotka tämän päivän toiminnasta puuttuvat. Urheilullisuus on ajanut menestyksen edellytyksenä kaiken edelle, mutta vanhaan hyvään aikaan yhteisöllisyys oli suuressa arvossaan. Kaikki SM-sarjajoukkueet kokoontuivat viikonlopuksi yhteen pelaamaan useita otteluita. Ne eivät lauantaina häipyneet paikkakunnalta viimeisen pelinsä jälkeen, vaan yöpyivät sunnuntaina jatkuvien pelien vuoksi. Kentällä taisteltiin sarjapisteistä, mutta kentän ulkopuolella oli aikaa – kun tunteet olivat tasaantuneet – vaihtaa ajatuksia ja kehitysehdotuksia lajista ja välillä elämästä yleensä. Muistan käyneeni lukuisia antoisia keskusteluja laivalla Ahvenanmaalle ja takaisin ja samaan hotelliin majoittuneiden joukkueiden jäsenten kesken yökerhossa ja aamupalalla.

Yhteisöllisyys oli meitä koossa pitävä ja lajia eteenpäin vievä voima.

– Alunperin julkaistu 15.11.2017

Helsinkiläinen SC Dalmac on salibandyhistorian menestyksekkäin joukkue ensimmäisen viiden sarjakauden osalta kahdella mestaruudella, yhdellä hopealla ja yhdellä pronssilla. Manse United (Tre) voitti kaksi ensimmäistä mestaruutta. Oma joukkueeni BET saalisti tuona aikana kolme mitalia (1-1-1). Kuvassa oikealta lukien Jouni Kettunen ja Jarmo Perttilä. Vasemmassa laidassa Heikki Vienola.
BET järjesti Jyväskylässä 1990-luvun taitteessa muutaman kerran kauden alusturnauksen ennen varsinaista SM-sarjaa. Kuvassa ote syksyn 1989 turnausesitteestä. Joukkueiden kokoonpanot eivät tuohon aikaan herättäneet tunteita, mutta kun nimiä tarkastellaan nyt vajaat 30 vuotta myöhemmin, saattavat kulmakarvat kohoilla. Sieltähän löytyy IFF:n pääsihteeri (John Liljelund), kaikkien aikojen kuuluisin pelaaja (Janne Tähkä), entinen salibandyliiton pitkäaikainen toiminnanjohtaja (Jari Kinnunen), yksi entinen naisten maajoukkuevalmentaja (Mika Muukkonen) ja kolme miesten entistä maajoukkuekoutsia (Marko Lahikainen (kokoonpanossa Marko Lehikoinen!), Antti Ruokonen ja Petri Kettunen).